Kulttuuri ja taide ei ole yhteiskunnalle vain menoerä

Arvostamani yhteiskunnallinen keskustelija, ekonomisti Olli Kärkkäinen irvaili 8.1. twitterissä aivan ymmärrettävästi kaikille niille järjestöille, jotka kehuvat tuottavansa yhteiskunnalle jotain sellaista, joka suorastaan maksaa itse itsensä ja vielä tuottaa lisää rahaa. Kyse on meistä, joita usein pidetään budjettineuvotteluissa vain kulunkina, vaikka tiedämme tuottavamme yhteiskunnalle monenlaista muutakin hyvää.

Kärkkäisen irvailulistalla ovat muun muassa seuraavat väitteet: ”Yksi työhyvinvointiin sijoitettu euro tuottaa kuusi euroa takaisin”, ”euro pyöräilyyn tuottaa kahdeksan euron hyödyt” ja ”jokainen yliopistoihin panostettu euro tuotti tuoreen selvityksen mukaan viime vuonna keskimäärin 5,26 euron arvonlisän Suomen talouteen”. Vaikka itse olen pyrkinyt olemaan varovainen tämän tyyppisten lukujen käytössä, täysin siltä en ole yli kaksikymmenvuotisen lobbarinurani aikana välttynyt. En tunne kuitenkaan pelkästään pistoa sydämessäni, vaan harmistusta siitä, että vilpitön pyrkimys muuttaa esimerkiksi liikunnan, ennaltaehkäisevän terveydenhuollon ja tieteen arvoa sille kielelle, jota meidän yhteiskunnassamme helpoiten arvostetaan eli rahan kielelle, on niin vaikeaa.

Myös kulttuuri ja taide tuottaa yhteiskunnalle positiivisia taloudellisia vaikutuksia, joista on olemassa tutkimustuloksia, mutta joita voi kyseenalaistaa. Ylipäänsä yhteiskunnallisten tutkimusten ja siten asiantuntijatiedon ihanuus on se, että ne eivät ole kiveen hakattuja ikuisia totuuksia, vaan aina väittelylle alttiita. Ainoa yhteiskuntatieteellinen teoria, jota en ole nähnyt uskottavasti kyseenalaistettavan on oligarkian rautainen laki eli se, että jokaisella organisaatiolla on taipumus muuttua harvainvaltaiseksi. Tältä pohjalta en pysty vielä perustelemaan kulttuurin ja taiteen yhteiskunnallista merkitystä. Syytä sille, miksi julkisen vallan kannattaa pyrkiä lisäämään kulttuuri- ja taidetarjontaa kansalaisille. Niinpä nojaan siihen tutkimustietoon, jota löytyy kulttuurin ja taiteen vaikutuksista oppimiseen, ympäristöön, terveyteen, sosiaaliseen hyvinvointiin ja talouteen. Luvuilla tai ilman.

Ne, jotka ovat kulttuuri- ja taidealan tuki- ja tuottajaorganisaatioita edustavaa KULTA ry:tä pidempään tehneet kulttuurin ja taiteen ammattimaista edunvalvontaa ovat kertoneet, miten poliitikot jaksavat kerta toisensa jälkeen hämmästyä, kun heille kerrotaan luovien alojen osuus bruttokansantuotteesta tai kulttuurialan merkitys työllistäjänä. ”Siis merkittävämpi kuin teknologiateollisuus, wau!” Esimerkiksi viisitoista vuotta luovan työn tekijöiden ja yrittäjien edunvalvontaa tehnyt Lyhty kertoo omissa hallitusohjelmatavoitteissaan, että ”Luovien alojen BKT-osuus (ns. kulttuurin satelliittitilinpidon mukaisesti) oli vuonna 2015 2,9 prosenttia ja osuus työllisistä 3,5 prosenttia. Tämän lisäksi luoviin aloihin kuuluvaksi voidaan laskea vielä pelialan tuottama 0,6 % BKT:stä, jonka Tilastokeskus kirjaa tietokoneohjelmoinnin toimialalle. Kun pelit lasketaan mukaan, puhutaan noin 3,5 prosentista myös BKT:n osalta.”

Me kaikki tiedämme, ettei kulttuurin ja taiteen yhteiskunnallinen merkitys typisty tällaisiin lukuihin. Mutta siellä missä lukuja ymmärretään, on lukuja kerrottava, vaikka kaikkein kulttuurialojen liiketaloudellinen potentiaali ei ole pelialan luokkaa – tai siis sitä ei ole. Aivan kuten emme tue muinaisnorsututkimustakaan siksi, että se tuottaisi rahaa. Sekä tiede että taide edustavat sitä yhteiskunnan sivistyspohjaa, tietoa ja ymmärrystä, jonka varassa käsityksemme hyvästä yhteiskunnasta ja hyvästä elämästä lepää. Olisipa vain sivistys suuremmassa huudossa, niin ei tarvitsisi yrittää puhua numeroin siitä, mikä paremmin kerrotaan vaikka sävelin.

Ystävällisesti,

Rosa Meriläinen