Lukutaitopolitiikka on myös kulttuuripolitiikkaa

Kansainvälistä lukutaitopäivää vietetään 8. syyskuuta tänä vuonna jo 60. kerran. UNESCO julisti päivän vuonna 1966, ja vuoden 2026 teemana on Literacy for people, the planet and prosperity.

Suomella on päivään erityinen suhde. Olemme edelleen maailman lukutaitokärkeä: OECD:n viimeisimmässä aikuisten taitoja mittaavassa PIAAC-tutkimuksessa suomalaiset saavuttivat vertailumaiden parhaan keskimääräisen tuloksen lukutaidossa. Samaan aikaan 12,4 prosenttia 16–65-vuotiaista suomalaisista sijoittuu lukutaidossa tasolle 1 tai sen alapuolelle. Nämä kaksi asiaa voivat olla totta yhtä aikaa. Suomen vahva keskiarvo kertoo vuosikymmenten onnistuneesta sivistyspolitiikasta, mutta sen rinnalla on joukko ihmisiä, joiden mahdollisuudet toimia yhä monimutkaisemmaksi muuttuvassa informaatioympäristössä ovat selvästi muita heikommat. Ja juuri informaatioympäristö on muuttunut.

Lukutaito ei enää yksin kuvaa niitä valmiuksia, joita tarvitsemme ymmärtääksemme ympäröivää maailmaa. Tekstin rinnalle ovat tulleet kuva, video, data, algoritmien valikoimat sisällöt ja nyt nopeasti myös generatiivinen tekoäly. Kysymys ei ole vain siitä, pystymmekö vastaanottamaan informaatiota, vaan siitä, osaammeko tulkita sen alkuperää, tarkoitusta, kontekstia ja luotettavuutta. Siksi lukutaidon tulevaisuudesta käytävä keskustelu on väistämättä keskustelua monilukutaidosta.

Tässä keskustelussa kulttuurin merkitys jää helposti yllättävän vähälle huomiolle. Kulttuuri on yhteiskunnan valtava tulkintaympäristö. Kirjallisuus, elokuva, teatteri, kuvataide, musiikki ja muu taide perustuvat kykyymme muodostaa merkityksiä asioista, joita ei aina anneta meille valmiiksi selitettyinä. Taiteen äärellä tulkitsemme, vertaamme, asetamme asioita kontekstiin ja kohtaamme myös ristiriitaisia näkökulmia. Sama kognitiivinen valmius on yhä arvokkaampi muuallakin yhteiskunnassa.

Tekoälyn nopea kehitys tekee tästä erityisen kiinnostavaa. Kun teknologia kykenee tuottamaan uskottavaa tekstiä, kuvaa, ääntä ja videota lähes rajattomasti, sisällön olemassaolo ei itsessään kerro enää juuri mitään sen luotettavuudesta. Vastaanottajan tehtäväksi jää yhä useammin arvioida, mitä hän näkee, kuka tai mikä sen on tuottanut ja millä perusteella siihen kannattaa luottaa. Tekoälyn aikakaudella ihmisen tulkintakyvystä tulee entistä arvokkaampaa. Tätä ei ehkä ensimmäiseksi mielletä kulttuuripoliittiseksi kysymykseksi. Sitä se kuitenkin on.

Monilukutaito on osa demokratian infrastruktuuria

Demokratia perustuu viime kädessä melko vaativaan oletukseen kansalaisesta. Hänen pitäisi pystyä vastaanottamaan tietoa, vertailemaan väitteitä, tunnistamaan erilaisia intressejä, sietämään keskenään ristiriitaisia näkemyksiä ja muodostamaan niiden pohjalta oma käsityksensä. Monilukutaito on siten paljon enemmän kuin yksilön koulutuksellinen valmius. Se on osa demokraattisen yhteiskunnan infrastruktuuria. Myös kulttuurin merkitystä kannattaa tarkastella tästä näkökulmasta. Taiteen arvo ei tietenkään tarvitse perustelukseen sitä, että taide tuottaisi jotakin muuta yhteiskunnallista hyötyä. Mutta taiteella ja kulttuurilla on vaikutuksia, jotka ulottuvat niiden itseisarvon ulkopuolelle.

Kirjallisuus altistaa meidät toisten ihmisten sisäisille maailmoille. Draama rakentuu usein tilanteille, joissa yksinkertaisia moraalisia vastauksia ei ole. Kuvataide voi kyseenalaistaa ensimmäisen havaintomme. Historiallinen kulttuuriperintö pakottaa sijoittamaan nykyhetken osaksi pidempää jatkumoa. Taiteen kanssa eläminen harjaannuttaa tulkitsemaan maailmaa, jossa merkitykset eivät aina ole yksiselitteisiä. Tämä on demokraattiselle yhteiskunnalle huomattava voimavara.

Kulttuurinen pääoma ei jakaudu itsestään

Monilukutaidossa on myös kysymys yhdenvertaisuudesta. Kulttuurinen pääoma kasautuu siinä missä moni muukin pääoma. Toiset lapset kasvavat ympäristössä, jossa luetaan, keskustellaan, käydään konserteissa, teatterissa ja museoissa ja jossa erilaiset kulttuuriset sisällöt ovat itsestään selvä osa arkea. Toisille ensimmäinen kosketus niihin tulee koulusta, kirjastosta, tai taideharrastuksesta. Siksi lasten ja nuorten oikeus tehdä ja kokea kulttuuria on merkittävä yhteiskuntapoliittinen kysymys.

Emme voi tietää, mikä kohtaaminen muodostuu kenellekin ratkaisevaksi. Kirja voi synnyttää kiinnostuksen historiaan. Teatteriesitys voi avata kokonaan uuden tavan ymmärtää toista ihmistä. Musiikki voi antaa nuorelle ensimmäisen kokemuksen siitä, että hän osaa jotakin, jolla on hänelle merkitystä. Taide voi antaa kielen kokemukselle, jota ei muuten osaisi ilmaista.

Olennaista on mahdollisuus päästä näiden kokemusten äärelle. Tässä suomalaisella sivistyspolitiikalla on pitkä ja arvokas perintö. Kirjastot, koulujen taideopetus, eri kulttuurilaitokset sekä taiteen perusopetus ovat tehneet kulttuurista huomattavasti saavutettavampaa kuin se ilman yhteisiä rakenteita olisi. Niitä kannattaa ajatella myös tulevaisuuden osaamispolitiikkana.

Lukutaito tarvitsee ympärilleen elävän kulttuurin

Kun lukutaidosta keskustellaan poliittisesti, huomio kiinnittyy ymmärrettävästi opetukseen. Mutta jos katse rajataan siihen, näemme vain osan kokonaisuudesta. Lukemaan opitaan koulussa, mutta lukijaksi kasvetaan myös sen ulkopuolella. Kirjallisuus tarvitsee kirjailijoita, kustantajia ja kirjastoja. Kiinnostus kieleen tarvitsee kertomuksia. Monilukutaito tarvitsee mahdollisuuksia kohdata erilaisia ilmaisumuotoja ja harjoittaa omaa tulkintakykyä.

Elinvoimainen kulttuurinen ympäristö ei siis ole lukutaidon kannalta sivuseikka. Kansainvälisen lukutaitopäivän 60-vuotisjuhlavuonna Suomessa on hyvä syy katsoa sekä saavutettua että eteenpäin. Olemme rakentaneet yhden maailman lukutaitoisimmista yhteiskunnista. Seuraava kysymys on, kuinka hyödynnämme tätä vahvuutta maailmassa, jossa lukemisen kohde muuttuu nopeasti.

Tulevaisuuden kansalainen lukee edelleen kirjoja ja tekstejä, mutta niiden lisäksi kuvia, dataa, mediaa, algoritmien tarjoamia sisältöjä ja tekoälyn tuottamaa todellisuutta. Hän tarvitsee kykyä erottaa olennainen epäolennaisesta, ymmärtää kontekstia ja tarkastella samaa asiaa useammasta näkökulmasta. Tähän kulttuurilla on paljon annettavaa.

Taiteeseen ja kulttuuriin tutustuminen rakentaa kykyämme lukea ympäröivää maailmaa. Siksi lukutaitopolitiikka on myös kulttuuripolitiikkaa.