Maapallo ei kierrä ihmistä

”Raportti linjaa tarvittavat muutokset, ei ainoastaan energiantuotannossa, kuluttajakäyttäytymisessä ja toimitusketjuissa, vaan myös arvoissa, sydämissä ja mielissä”.

Näin kirjoittaa YK:n pääsihteeri António Guterres tuoreessa kestävän kehityksen nelivuotisraportin (Times of crisis, times of change, 2023) avaussanoissaan. Dokumentissa tarkastellaan maailman valtioiden yhteistä matkantekoa kohti Agenda 2030 -tavoiteohjelmaan asetettuja päämääriä. Teksti on monin paikoin lohdutonta luettavaa: useat kestävyystavoitteet ovat jäämässä äkisti ilmaantuneiden kriisien, lisääntyvien konfliktien ja päälle kaatuvien luonnonmullistusten jalkoihin. Kokonaisuuden näkökulmasta vauhti on pahasti hyytymässä.

Miksi pääsihteeri sitten puhuu arvoista, sydämistä ja mielistä? Miten nämä pehmeät käsitteet liittyvät käsillä olevaan akuuttiin ongelmaan?

Kestävyyskriisi ei ole puhtaasti tieteellinen kysymys, olkoonkin, että käyttäytymistiede selittää kattavasti ihmislajin toimintaa muutoksissa. Kriisi on syvälle yksilöiden maailmankatsomukseen kurottava ”klassinen katastrofi”, joka jakaa meitä ahdistujiin, tosiasioiden kieltäjiin ja harvalukuisiin toimijoihin.

Maailmankatsomus, joka ajattelee meidän olevan luomakunnan keskiössä, ajautuu siinä törmäyskurssille syväekologisen katsannon kanssa, jossa ihminen ymmärretään vain osaksi luontoa. Eräällä tavoin kyse on Kopernikuksen ongelman toisesta tulemisesta: miten vakuuttaa ihmismieletsiitä, että emme olekaan luomakunnan keskus, jota kaikki muu elollinen kiertää?

Maailmankatsomukset ovat kulttuurin ominta aluetta. Ne syntyvät ja kehittyvät kulttuurin vaikutuksesta ja ohjaavat lopulta valintojamme arjessa. Yhdelle se on uskonto tai filosofia, toiselle lapsuuden ja nuoruuden kasvuympäristö, kolmannelle elämän suunnan muuttanut kirja tai elokuva. Kulttuurituotteiden ja inhimillisen vuorovaikutuksen herättämät tunteet herättävät meissä nukkuvan potentiaalin ja parhaimmillaan muuttavat käsitystämme todellisuudesta. Etenkin tunteiden voima on suunnaton. Pandemiakriisi osoitti, kuinka välitön ja iholle tullut kuoleman pelko sai ihmiset hyväksymään ennennäkemättömät järjestelmätason muutokset ja repi lajimme luovuudesta kaiken irti lääketieteellisen kekseliäisyyden saralla.

Kestävyystyössä, ja etenkin ilmastokriisissä, sydän ja mieli valitsevat passivoidummeko autopilottivaihteelle vai voimaannummeko käsillä olevasta sukupolvitehtävästä. Guterresin sydän on metafora empatialle, jota ilman emme kykene työskentelemään muiden lajien – kasvien ja eläinten – säilymisen puolesta.

Kulttuurialaa ei ole pahemmin tarvinnut houkutella työhön kestävän kehityksen hyväksi. Oikeastaan päinvastoin. Alan sisältä löytyy toimijuutta ja aktivismia, joka edustaa paikoin edistyksellisintä kestävyysajattelua. Tämä ei kuitenkaan vielä riitä. Tarvitsemme enemmän ja isompia tekoja. Tarvitsemme massoja liikuttavia ja maailmankatsomuksia muuttavia tarinoita ja tuotantoja. Tarvitsemme nerokkaita sisältöjä, jotka voittavat ihmisten sydämet ja mielet maapallon puolelle ja herättävät muutkin toimialat toimimaan kestävämmän elämäntavan eteen.

Ilmastokriisin mittakaava on valitettavasti niin suunnaton, että nykyiset toimet ovat kuin ”heittelisi lumipalloja helvettiin”*.

Antti Huntus
Erityisasiantuntija, Taiteen edistämiskeskus

_____________

*Sitaatti ei ole oma, vaan sen tokaisi eräs Keski-Pohjanmaan keskussairaalan sairaanhoitaja, kun kirjoittaja tiedusteli kannattaako antibioottikuuria jatkaa, jos taudin todetaan olevan virusperäinen.