Taiteen ja kulttuurin merkitys rasisminvastaisessa työssä

Pääsihteeri Rosa Meriläisen keynote-puheenvuoro valtioneuvoston kanslian järjestämässä webinaarissa Taiteen ja kulttuurin merkitys rasisminvastaisessa työssä 4.6.2026. Tilaisuus oli osa valtionhallinnon rasisminvastaista kampanjaa.

Mitä saamme, kun valitsemme antirasismin?

1. Voitamme pelon ja vihan, jotka rajoittavat kaikkien elämää.
2. Opimme uutta itsestämme ja toisistamme, kun kasvamme kohti maailmankansalaisuutta. Tätä se sivistys tarkoittaa.
3. Demokratia ja turvallisuus vaativat kansalaisyhteiskuntaa, jossa ihmiset kokevat yhteenkuuluvuutta ja osallisuutta. Se ei onnistu mitenkään muuten, kuin yhteisten kokemusten kautta, joissa kaikki tulevat nähdyksi ja kuulluksi.

Rasismi on tunne. Vaikka pelko ja viha syntyvät tietämättömyydestä, niitä ei voi pelkällä tiedolla nujertaa. Kun yhteiskunnassa on rasismin kaltainen, syvällä ihmisten mielikuvissa uiva tuhoisa ongelma, on otettava käyttöön keinoista mahtavin: taide. 

Miten muuten voisi saada aikaan kulttuurisen muutoksen kuin kulttuurilla? Rasismin kasvualustaa ovat erilliset todellisuudet, jotka estävät ihmisiä näkemästä toisen ihmisyyttä. 

Madaltakaamme siis kynnyksiä päästä silmiä ja sydämiä avaavan kulttuurin äärelle. Muistakaamme, että representaatiolla on väliä. Jos lavalla on vain valkoisia kertomassa valkoisten tarinoita, me olemme kuin parsinavettaan kahlittuja lehmiä. Jos valkoiset miehet lukevat vain valkoisten miesten kirjoja, he eivät edes tiedä paremmasta. Silloin valkoisen miehenkin vapaus on vain kanan vapautta. Kanan, joka ei edes tiedä olevansa häkissä.

Ihmisyyden voi kiistää vain heiltä, jotka ovat tunnetasolla riittävän etäällä: joiden kanssa kohtaamiset jäävät pinnallisiksi. Taide iskee syvälle.

Me elämme aikaa, jolloin useissa länsimaissa autoritääriset ääriliikkeet nousevat. Niiden käyttövoimaa on epäluulo ja epävarmuus. Ne toimivat demokratiaa vastaan, sillä liberaali demokratia nojaa aina pluralismiin: moniäänisyyden ja moniarvoisuuden kunnioittamiseen. Meidän ei tarvitse olla samanlaisia ja samaa mieltä voidaksemme muodostaa toimivan demokratian. Päinvastoin.

Antirasismiinkin liittyy usein oikeutettu ja ymmärrettävä suuttumus. Tätäkin asiaa taide auttaa käsittelemään. Kun saa tietää kolonialismin historiasta ja ymmärtää sen vaikutukset ihmisten mieliin, ymmärtää ihmistä. Ymmärrys auttaa kohtaamaan. 

Koska taiteen puolesta puhuu parhaiten taide itse, olen valinnut tähän keynoteeni kolme esimerkkiä taiteen kentältä, jotka auttavat hahmottamaan millaisia asioita taide voi meille opettaa. Ensin kerron teille saamelaisooppera Ovllásta, sitten tanssitaiteilija Alvin Aileysta, sitten Abdulrazak Gurnahin romaanista Hylkääminen.

Meillä oli keväällä Rovaniemellä seminaari kulttuuripoliittisen selonteon toimeenpanosta. Siellä paneelissa oli fiksu nuori kulttuuripoliitikko, Rovaniemen kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Eemeli Kajula, joka painotti omassa puheenvuorossaan kulttuurin ja kulttuuriperinnön tuntemisen merkitystä: kun kaikki saavat tutustua saamelaisten kulttuuriin, heidän on helpompi suhtautua siihen kunnioittavasti. Mitä aikaisemmin lasten luontainen avara katse ja uteliaisuus saa tyydytystä kulttuurikasvatuksella, sitä todennäköisemmin löytyy muitakin suhtautumistapoja toisten kulttuuriin kuin nuiva ylenkatse ja tahalliset väärinymmärrykset.

Oulun teatteri on tehnyt monella muullakin tapaa uraauurtavaa moninaisuustyötä Suomessa, mutta tämän vuode jättionnistuminen on ollut saamelaisooppera Ovllá. Se käsitteli sitä, miten suomalaisten kouluun lähetetty saamelaispoika oppi häpeämään omaa kulttuuriaan eli itseään – ja miten ihminen silloin itsensä hukkaa. Kun hän aikuisena lähti kalaan tulevan appi-isänsä kanssa, joka joikasi luonnon merkityksestä saamelaiskulttuurissa, en olisi tarvinnut sylissäni olevaa käännöslaitetta ymmärtääkseni itkeä. 

Tuntui upealta, miten saamelainen perinne tuotiin pohjolan mahtavaan taideinstituutioon, Oulun teatteriin, ja osaksi länsimaisen taiteen selkärangassa olevaa oopperaa taidemuotona. Esityksessä käytettiin ovelasti kahta laulutekniikkaa: vain suomalaiset lauloivat oopperatekniikalla. Siitä tuli kolonialismin kieli riemastuttavallakin tavalla.

Niin lavalla kuin yleisössäkin oli paljon saamelaisia. Kulttuuristaan ylpeitä saamelaisia, jotka halusivat tulla kuulluksi ja nähdyksi. Myös osana Suomen kulttuurielämää.

Sellainen merkitys on ollut myös afroamerikkalaisella tanssitaiteilija Alvin Aileylla. Olen nähnyt Alvin Aileyn ja hänen tanssiryhmänsä Pariisissa vuonna 1989. Jazztanssin perinteestä ammentava, akrobaattisen taidokas ja menevä esitys oli 13-vuotiaalle Rosalle niin mieletön kokemus, että huusin aplodeissa ääneni pois. 

Minulle se oli vain helvetin hyvää tanssia, mutta toissa vuonna Whitneyn taidemuseossa New Yorkissa näin näyttelyn Alvin Aileysta ja ymmärsin nähneeni jotain spesifimpää: mustan mieskehon, jonka voimaa voimme ihailla. Alvin Ailey oli omalla työllään vapauttanut ja voimauttanut mustan mieskehon, ja tuonut sen myös valkoisten ihailtavaksi. Kuka pelkää mustaa miestä? Ei tarvitse. Voit vain katsoa ja hämmästyä, miten kaunis, ilmaisuvoimainen ja monipuolinen on ihmisen keho. Mihin kaikkeen se pystyy, mitä kaikkea sillä on sanottavanaan.

Kuljin Alvin Ailey -näyttelyssä ensin omien nuoruusmuistojeni vallassa, mutta lopulta sielläkin päädyin katsomaan muuta yleisöä: mustia ihmisiä, jotka kulkivat hartaana Alvin Aileyn urasta kertovassa näyttelyssä, jossa ei piilotettu orjuuden tragediaa, eikä hyssytelty sitä, miten mustaan mieheen maailmassa on suhtauduttu. Näin tullaan nähdyksi.

Kolmaskin esimerkkini on mieskulttuurista, vaikka se ei ole pointtini. Minä vain satuin vastikään lukemaan Abdulrazak Gurnahin romaanin Hylkääminen ja se kolahti. Koska Gurnah on saanut Nobelin, pääsen myös sanomaan yhden pointtini: me voimme palkitsemalla, jalustalle nostamalla, lisätä moninaisuutta. On hämmästyttävää, miten kapeasta poolista osa ihmisistä kulttuurinsa nauttii, joten jos voimme näyttävillä nostoilla hoksauttaa ihmisiä kurkistamaan kauemmas, se kannattaa tehdä.

Koska haluan, että luette Hylkäämisen, en kerro siitä kaikkea. Mutta teos alkaa mahdottomalla rakkaustarinalla: miten Tansanian Sansibarissa englantilaisten tarinoissa ”paikallinen nainen”, jolla siis oli nimi ja elämänkohtalo, rakastui englantilaiseen mieheen, jonka kanssa asui muutaman vuoden ajan maineensa menettäen. 

Gurnahin teos ei anna yhtäkään pamflettimaista vastausta, vaan elämän koko sotkuisuuden. Miten monimutkaista on rakkaus, millaisia ongelmakimppuja perhesuhteet. Mitä kaikkea kantaa mukanaan vaikeneminen. Miten supistuilla salaisuuksilla sekä rakennetaan että rikotaan. Olen lukenut kolonialismista paljon tietokirjallisuutta, mutta lopulta Ovllán ja Hylkäämisen kaltaiset teokset antavat minulle parhaan mahdollisuuden samaistua elämänkohtaloihin, joita historialliset vääryydet ovat ihmisten omien valintojen kanssa yhdessä käsi kädessä käsikirjoittaneet. 

Yhteiskunta ja ihminen ovat monimutkaisia. Siksi taide kertoo niistä lopulta eheimmän kuvan, sillä taide auttaa meitä katsomaan maailmaa juuri niin hähmäisenä kuin se on. Kaikkea ei voi selittää, mutta silti nähdä. Tämä on romaanikirjailijan ohje: näytä, älä selitä. Se on hyvä ohje myös heille, joiden pitäisi työssään nyt toteuttaa antirasismia.

Vastaus kysymykseen, mitä saamme kun valitsemme antirasismin: yhteiskuntana saamme toimivan demokratian. Kun kulttuurin ja taiteen avulla kaikki tulevat nähdyksi ja kuulluksi, kaikki tarinat kerrotuiksi, kaikki voivat oppia toisiltaan. Pystymme kokemaan yhteenkuuluvuutta ja osallisuutta, kaikilla on jotain puolustettavaa. Voimme hylätä ennakkoluulot, jotka rajoittavat elämäämme. 

Kulttuuri- ja taideala itsessään voittaa pitämällä huolen vallansiirrosta valkoiselta eliitiltä kaikille ihmisille. Sillä näin olemme kaikkien omaa. Matka on pitkä. Olen töissä kulttuuri- ja taidealalla. Meillä on niin valkoista, että häikäisee. Se koskee niin useimpien kulttuuripalveluiden yleisöä, kuin kaikkia ammattikuntiamme: taiteilijoita, taideasiantuntijoita, järjestöjohtajia, taiteilijoita, taidelaitosten johtajia. Virkamiehiä ja johtoa taidehallinnossa. Kulttuuripoliitikkoja. 

Kun tämän muutamme, kaikilla ihmisillä on syy puolustaa kulttuuria ja taidetta, osallistua yhteiseen kulttuuri- ja taide-elämään. Me haluamme, että kulttuuri on jokaisenoikeus. Se onnistuu vain siten, että kaikilla on tosiasiallinen oikeus tehdä ja kokea kulttuuria omista lähtökohdistaan käsin. Ei vain pukemalla päälleen valkoisen nahan. 

Moninaisuus on johtamisen työkaluista varmin tapa parantaa tekemisen laatua. Mitä vähemmän antaudumme totutun toistamiseen, ja mitä enemmän otamme sisään uusia näkökulmia, sitä varmemmin uusiudumme. Antirasismin avulla saavutamme siis parempaa kulttuuria useammalle ihmisille.