Taiteen arvo on tässä

Taiteen arvo ja tehtävä arvioidaan aina sen omista lähtökohdista. Ei voi sanoa, että taiteen tehtävä on härkkiä, tai että taiteen tehtävä on tehdä meidät viisaaksi ujuttamalla aivoihimme sellaista hiljaista tietoa, jota ei voi selittää puhtaalla tiedolla, tai että taiteen tehtävä on tuottaa hyvinvointia ja sivistystä kansakunnalle, tai että taiteen tehtävä on ehkäistä nuorten syrjäytymistä, tai että taide on itseilmaisua. Tai että taiteen arvo on niissä valtavissa luovan talouden ekosysteemeissä, joissa luovien sisältöjen liiketoiminnan mahdollistaa kulttuurin ja taiteen rakenteet, kuten tämä Valokuvataiteen museo. Tai että vain vallanpitäjistä vapaa taide on arvokasta, tai että vain kantaaottava ja kriittinen taide on arvokasta, tai että taiteen on oltava kaunista tai koskettavaa tai mullistavaa tai ylipäänsä jotain.

Sen sijaan kukin tekijä voi kertoa oman taiteensa syistä: mihin on mahdollisesti pyrkinyt. Jos taiteilijan tarkoitus on saada ihmiset toimimaan ilmastonmuutosta vastaan, voi arvioida onnistuiko hän tavoitteessaan. Jos tavoitteena oli kertoa menevä tarina, saa kysyä onko tarina menevä. Minähän olen taiteilija-ammatiltani kirjailija. 8-vuotiaana minulle tuli uimarannalla kakkahätä, enkä kehdannut kysyä missä on vessa. Niinpä ajattelin uida vähän kauemmaksi, ehkä siis kolmen metrin päähän rannasta ja kakata ovelasti uikkarin lahjetta venyttämällä. En ollut ottanut huomioon sitä, että kakka voi kellua. Kun pökäle putkahti pintaan, lähdin hädissäni uimaan sitä karkuun. Mutta uimaliikkeiden aiheuttama veden virtaus sai aikaan sellaisen imun, että pökäle alkoi seurata minua. Niinpä minä uin paniikissa edes takaisin, oma kakkani torpedona minua jahdaten, kunnes nokkelana tyttönä harhautin oman kakkani sukeltamalla ja pääsin pakoon. Jee! Vertaus on sikäli huono, ettei kakkani ollut taideteos, mutta jostakin tarpeesta sekin tuli!

Yleisössä sitä voi haluta selittää jotakin teosta sanoin tai sitten vain istua pää kenossa teoksen äärellä ymmärtämättä yhtään miksi siitä tykkää. Vain luottaen siihen, että jotakin kiinnostavaa ilmeisesti aivoissa parhaillaan tapahtuu. Jotakin selittämätöntä taide tekee, vaikka ei olisikaan erityisen kriittinen ja analyyttinen katsoja, vaan haluaisi vaikka vain paeta tylsyyttä. Ihminen kun on niin moniulotteinen olento, että pystyy samaan aikaan kokemaan montaa asiaa, monella eri tasolla. Niinpä sitä on tullut mentyä vain viihtymään ja lopputuloksena on vaikkapa se, että taidetta ja kulttuuria aktiivisesti kuluttavat ihmiset myös todennäköisemmin kokevat mielekkääksi vaikuttaa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon äänestämällä. Jotakin voimaa ja osallisuuden, yhteisöllisyyden kokemusta me saatamme nytkin, tänään täällä avajaistilaisuudessa saada.

Olen Kulttuuri- ja taidealan keskusjärjestö KULTA ry:n pääsihteeri ja tehtäväni on nostaa taiteen ja kulttuurin yhteiskunnallista arvostusta ja taloudellisia toimintaedellytyksiä. Vaikka kaikenlaista mahtavaa ja tärkeää tapahtuu ihan omaehtoisesti ilman rahoittajia, taiteilijoiden ja kulttuurin ammattilaisten matkalla monet festivaalit, taidelaitokset sun muut tahot mahdollistavat sen, että löytää tekemiselleen uusia ja isompia yleisöjä, löytää porukkaa joiden kanssa yhdessä tehdä jotakin mitä yksin ei olisi keksinyt ja ylipäänsä saa voita leivälle.

Onneksi me asumme maassa missä museoihin jonotetaan ja isänmaan paraatipaikalle eduskunnan eteen ajatellaan vain taidelaitoksien olevan riittävän arvokkaita. Nythän siinä on Musiikkitalo, Kiasma ja kohta uusi kirjasto Oodi. Suomalaiset arvostavat taidetta ja minulla on sellainen kutina, että kulttuuripolitiikka on nousussa. Vaikka taiteen arvoa ja tehtävää arvioidaankin vain taiteen omin kriteerein, kyllä tässä voi ihan rinta rottingilla olla oheisvaikutusten suhteen: jos haluamme kukoistaa luomalla työllisyyttä ja uutta liiketoimintaa, luovuus eli omaperäisyys on se tapa. Jos haluamme, että täällä asuu hyvinvoivia ihmisiä, jotka tulevat toimeen toistensa kanssa ja kokevat elämänsä merkitykselliseksi, kulttuuri ja taide on siihen mitä parhain tapa. Taide toimii. Se voi antaa meille väkevän tunteen nähdyksi tulemisesta, elämän perimmäisistä arvoista. Miksi ylipäänsä olemme täällä. Kyllä, minä todella puhun teille elämän tarkoituksesta, koska voin.

Eräs ystäväni oli sitä mieltä, että hän on lapsinero. Kahdeksanvuotiaana hän havahtui siihen valitettavaan tosiasiaan, ettei ollut vielä tehnyt mitään nerokasta. Lapsuus oli kohta jo humpsahtamassa ohi, joten oli kiire teoilla lunastaa tämä nerouden lupaus. Pohdittuaan tovin mitä nerokasta hän aikoo tehdä, tämä ystäväni päätti olla maailman ensimmäinen poika, joka laulaa upeasti Yön kuningattaren aarian. Poika tiesi, että tuloksia tulee vain sinnikkäällä laulamisella, joten hän aloitti päivittäiset pitkät harjoitukset. Yön kuningattaren aaria kaikui kolmilapsisen perheen omakotitalossa nyt kaikki iltapäivät, illat läpeensä ja muun perheen hermot alkoivat kiristyä. Lopuksi koolle kutsuttiin koolle perhekokous, jossa määriteltiin lauluharjoitellut tiukat rajat. Poika sai jatkossa treenata vain keskiviikkoisin. Siihen kaatui tämä haave: lapsikin ymmärsi, ettei noin vähällä harjoittelulla nousta huipulle. Hän ei kuitenkaan ole hylännyt taidetta, vaan osti vastikään itselleen konserttiflyygelin – jota siis osaa erinomaisesti soittaa, vaikka onkin muulla alalla töissä.

Toinen ystäväni harrasti kuvataiteita koko lapsuutensa ja nuoruutensa. Ekaluokkalaisena hän lohdutti rahapulassa kärvistelevää äitiään, että älä sinä äiti huoli. Isona minä olen kuuluisa kuvataiteilija ja elätän meidät kaikki. Kun tyttö oli kasvanut 12-vuotiaaksi, hän pilkkasi omaa haavettaan. ”Ajatella, että pienenä minä kuvittelin, että minusta tulee kansainvälisesti kuuluisa kuvataiteilija.” Haavehan ei ollut lainkaan naurettava. Hänestä olisi voinut tulla kansainvälisesti kuuluisa kuvataiteilija. Jokin meidän yhteiskunnassa vain nujersi tämän tytön pienentämään kunnianhimoaan. Ei enää auttanut, vaikka sanoin, että kaikki minun tuntemani kansainvälisesti kuuluisat kuvataiteilijat ovat olleet 12-vuotiaana ihan samanlaisia kuin sinä nyt. Hän opiskelee nyt aivan toista alaa, jossa on varmasti myös lahjakas ja hyvä.

Rakkaat kanssakulkijat, me tarvitsemme tulevaisuususkoa, joka antaa luvan haaveilla suuruudesta ja menestyksestä. Kaikista harrastajista ei voi tulla taiteilijoita, mutta minä haluan luvata, että jos omistautuu alalle, se kantaa. Se voi kantaa vaikka maailmanmenestykseen ja nerouteen. Minä haluan luoda tulevaisuususkoa alalle, ollaan sitten uran lähtötelineessä, taloudellisia riskejä ottavana tuottajana tai nälkätaiteilijana. Uskoa siihen, että kun minä kehityn ja teen kovasti töitä, voin onnistua tarjoamaan sellaista taidetta ja kulttuuria, joka vastaa omia haavekuviani. On mahdollisuus saada arvostusta – ja myös taloudellista menestystä. Tulevaisuususko ei ole katteetonta. Meillä on yhteiskuntana kaikki mahdollisuudet onnistua.

Kun puhutaan oikeasti tärkeistä asioista, kuten taiteesta, tasa-arvosta ja rauhasta, on kehdattava puhua rahasta. Taide tarvitsee tukea kukoistaakseen. Olkaa mukanani kertomassa, että taide on tärkeämpää: taiteen ja kulttuurin rahoituksen pitää kasvaa, jotta kaikki tämä hieno juttu mitä nytkin todistamme, on jatkossa mahdollista yhä useammille ja kaikki nämä nuoret löytävät lisää kanavia luovuudelleen ja viisaudelleen.

Kulttuurin ja taiteen rahoitus tulee monesta hanasta ja hyvä niin. Toisille kulttuurin ja taiteen muodoille sopii paremmin joku tietty rahoitus kuin joku toinen. Valtion rahoitus kulttuurille ja taiteelle on vajaa puoli miljardia. Opetus- ja kulttuuriministeriön taiteen ja kulttuurin budjetista yli puolet tulee Veikkauksen voittovaroista eli laillisen rahapelitoiminnan tuotoista. Kuntien rahoitus kulttuurille on noin puoli miljardia, samaa mittaluokkaa on säätiöiden rahat taiteelle ja tieteelle yhteensä. Yksityistä sponsorirahaa urheilu saa kolme kertaa enemmän kuin kulttuuri. Luovan talouden osuus BKT:sta on 3,6 prosenttia. Tämä on se taloudellinen toimintaympäristö, jota meidän on parannettava. Meidän on pidettävä huolta kaikista rahahanoista. Ja näinhän me teemme!

Miten paljon saankaan tulevaisuususkoa teistä, te nuoret taiteilijat! Kiitos! On sanomattoman arvokasta laittaa itsensä likoon ja arvostelulle alttiiksi. Taiteessa ja kulttuurissa on aina läsnä niin onnistumisen kuin epäonnistumisen mahdollisuus. SNAP – lasten ja nuorten valokuvafestivaalilla lapset ja nuoret yhdessä kolmenkymmenen ammattitaiteilijan kanssa ovat näyttäneet kuvin, mikä lapsille ja nuorille on tärkeää, mihin he haluavat vaikuttaa. Olen jokaiselle prokkikseen osallistuneelle kiitollinen: kiitos että annoitte itsestänne.

Taiteen arvo on tässä. Kuunnelkaa tämän tilan ääntä, aistikaa toistenne liike, avatkaa silmänne ulos ja sisään. Hengittäkää ja päättäkää itse. Sinä olet taideteos ja arvokas juuri sellainen kuin olet. Sinä ansaitset tulla nähdyksi.

 

Rosa Meriläinen

 

Puhe pidetty lauantaina 10.11. Valokuvataiteen museolla SNAP – lasten ja nuorten valokuvafestivaalin avajaisissa