Rosa Meriläisen puhe Aalto-näyttelyn avajaisissa Arkkitehtuurimuseossa tiistaina 24.9.2019

Arvoisat kuulijat,

Haluan puhua teille valosta. Luonnon valosta, keinovalosta ja järjen valosta. Edellisen kerran olen saanut tutkia Aallon työtä museonäyttelyssä viime vuonna, kun lontoolainen Wellcome Collection esitteli hänen luonnoksiaan. Niistä mieleen jäivät piirrokset, joissa hahmoteltiin sitä, kuinka armollinen auringonvalo käy parantolan huoneeseen.

Vuosia sitten yhdysvaltalainen valokuvataiteilija, jonka nimi on jo painunut pois mielestäni – en pysty koskaan brassailemaan laajalla yleissivistykselläni, sillä en kuunaan muista mitään nimiä – oli saapunut Poriin ripustamaan taidenäyttelyään juuri kevään ensimmäisenä lämpimänä päivänä. Hän oli intomiellä kuvannut ulkona porilaisia ja hehkutti Helsingin Sanomien haastattelussa, ettei ole koskaan elämässään nähnyt vastaavaa kiitollisuutta auringosta. Harvoin paistaa päivä risukasaan. Silloin osaamme siitä nauttia. Täytyy myöntää, että ajatus kiitollisena lekottelevista porilaisista hymyilyttää hieman. Kuuntelin kerran radio Porista vuoden positiivisen porilaisen haastattelua, joka ei keksinyt mitään positiivista sanottavaa, vaan vain valitti ja paheksui maailman menoa minuuttitolkulla. Minun piti ajaa auto sivuun saadakseni hekottaa rauhassa.

Mutta asiaan eli valoon: me suomalaiset tiedämme ja tunnemme valon arvon. Tiedämme valon erot ja olemme usein valmiita tutkimaan sitä. Pohjoisen valoa, parantavaa valoa, niitä geometrisia kuvioita, joita valo piirtää huoneisiin. Eevakilpimäisesti siiloutuvaa kaunista likaisen ikkunan valoa ja sitä, miten valo hiipii hämärään, kun aurinko ei putoakaan ja pimeys iske yhtä väkevänä kuin etelän maissa. Niin, minä miellän Aallon osaksi suomalaista valon perintöä monella tavalla.

Vähäistä ei ole myöskään se, miten keinovalo pehmentää ja kirkastaa huoneemme. Kiitos Aallolle myös valaisimista. Nyt on pakko kertoa jo toinen anekdootti Porista. Päätimme tehdä ystäväjoukolla autoretken parin eri kaupungin taidemuseoon. Ensimmäisenä suuntasimme Poriin, sillä siellä oli jokin kuuluisa valotaiteilija jostain Euroopasta – nimen olen tietysti unohtanut, vaikka jopa kirjoitin näyttelystä kritiikin Aviisiin. Kritiikkini otsikko oli ”turkkalaisen metodin sovelluksia taiteen kokemisessa”. Näyttely oli nimittäin muutama seinille heijastettua pyöreää valkoisen valon palloa. Se oli jotain niin uskomattoman tylsää, että päätin juosta itseni salissa hikeen saadakseni edes jotain fiiliksiä. Näyttelyesitteestä luin, että teoksen idea oli se, että valo on hetkellistä. Noin vain voi katkaisimesta laittaa valon päälle tai pois. Olin vakaasti sitä mieltä, että en ole koskaan kuullut mitään noin typerää ja vähämerkityksellistä, mutta joku itu asiassa oli, kun tässäkin taas siitä kerron. Keinovalon hetkellisyydestä. Tässä on ehkä sittenkin syvällisyyden mahdollisuus. Kun tätä vielä seuraavat kaksikymmentä vuotta mietin, saatan päästää suustani jonkun tosi viisaan lauseen.

Täytyy myöntää, että keinovalosta tulee banaaleja asioita mieleen. Se, kun lapsena äiti kulki perässäni valoja sammutellen, koska sähköä piti säästää. Nykyisin minun lapseni kulkee perässäni valoja sammutellen, koska ilmastonmuutos. Ei liene enää sellaista suunnittelu-urakkaa ei muotoilun, ei arkkitehtuurin parissa, jossa ei tulisi muodostaa suhdetta ilmastonmuutokseen.

Kauneudella ja kulttuuriperinnöllä on suuri merkitys siitä, miten yhteiskuntana onnistumme vastaamaan tähän aikamme suurimpaan haasteeseen. Tapasin eilen valtiotieteiden opiskelijoita, joista yksi kysyi, onko mitään oikeutta tehdä mitään muuta, kuin keskittyä ilmastonmuutoksen torjuntaan. Sanoin, että on, sillä yhteiskunta on kokonaisuus. Hyvinvointi ja kulttuuri tukevat ilmastonmuutoksen torjuntaa, eivät ole sitä vastaan.

Kulttuurin ja taiteen vaikutuksia ympäristöön on tutkittu paljon. Toki kaikesta inhimillisestä toiminnasta syntyy päästöjä. Yleisesti ottaen kulttuuri ja taide edustaa kulutustottumusten painottumista aineettomaan. Kulttuuriperintö auttaa ihmistä suuntaamaan kulutusta sinne, mikä kestää. Aalto puolestaan edustaa kestävyyttä. On tutkittu juttu, että sekä asukkaiden että matkailijoiden kiinnostus kulttuuriperintöä kohtaan vahvistaa halua luonnon ja maiseman säilyttämiseen sekä liikakulutukselta varjelemiseen. Kulttuuriperintökohteiden varjeleminen suojelee luontoa toki myös ihan suoraviivaisesti, kun ei tarvitse purkaa vanhaa ja rakentaa uutta.

Luovuus ja taiteellinen näkökulma on ongelmanratkaisijalle hyvä työväline. Ilmastonmuutos on ongelma, joka meidän on ratkaistava. Ekologisten ratkaisujen keksiminen meidän kaikkien tehtävä. Minä en ainakaan haluaisi, että Greta Thunberg tai oma lapseni katsoisi minua samoin, kuin Greta Thunberg eilen Donald Trumpia. Meidän on parasta viipymättä hoitaa tämä ilmastohomma, tai emme kestä lasten katseita.

Arvoisat kuulijat,

On aika päättää tämä avajaispuhe järjen valon ylistykseen. Minua elähdyttää suuresti ja syvästi sivistyksen ajaton arvo. Että meidän on ponnisteltava sen eteen, että ymmärrämme tieteitä ja taiteita, ihmistä ja yhteiskuntaa, luontoa ja luonnotonta. Tieteet ja taiteet yhdessä muodostavat paitsi luovan talouden, myös sivistyksen perustan. Mitä monipuolisemmin jaksaa itseään, ymmärrystään ja osaamistaan kehittää, sitä täydemmän elämän voi itse elää, sitä väkevämpää on nautinto oman elämän merkityksellisyydestä ja sitä enemmän voi antaa myös yhteiskunnalle.

Sivistyksen arvo on palaava kaikessa laaja-alaisuudessaan, sillä vain siinä me voitamme koneet. Algoritmit ja tekoäly voivat päihittää parhaimmankin polyglotin ja etevimmänkin shakinpelaajan, mutta kaikki se inhimillinen toiminta, joka ei asetu määriteltäviin sääntöihin, vaan vaatii luovaa omaperäisyyttä ja ihmisen kykyä olla läsnä toiselleen, se pysyy jatkossakin ihmisen voittavana toimintana. Uskokaa taiteeseen, uskokaa kulttuuriin, uskokaa kauneuteen ja valoon, joka siivilöityy ja piirtää kuvioita. Se kestää, se ei lakkaa paistamasta. Se osuu meihin kaikkiin, antaa jokaiselle jotakin. Sitä meidän on vaalittava, sen arvoon luotettava. Päätän avajaispuheeni Litku Klemetin lyriikkaan: ”Kukat on kauniita ja kaikki kaunis on pyhää”.

Aalto-näyttelyn avajaisissa Arkkitehtuurimuseossa tiistaina 24.9.2019, Rosa Meriläinen