Kirkko on elävä taideaarre

Kirkon kulttuuritoiminta on massiivista: onhan jumalanpalveluksessakin valtava kulttuurielementti tekstiilitaiteesta kirkkomusiikkiin. Pääsin tutustumaan tutustumaan kirkon kulttuurityöhön Kallion kirkon Riikka Reinan ja kirkkohallituksen Juha Luodeslammen opastamana.

Käytännössä olen siihen tutustunutkin yleisössä monet kerrat, vaikka olen uskonnoton: Tampereen tuomiokirkko Simbergeineen on ollut minun konserttikirkkoni, jossa olen käynyt niin urkufestivaaleilla kuin usein pääsiäisenä kuuntelemassa Bachin H-mollimessua tai jotain vastaavaa pääsiäismusiikkia.

Koska kristillinen kulttuuriperintö on niin iso osa länsimaista kulttuuriperintöä, se on aina kuulunut myös minulle. Itken vuolaasti aina kuullessani Verdin Requiemin Lacrimosa -osan – itse asiassa kerran riitti itkuun jo se, kun Suomen Sinfoniaorkesterien toimistolla näin sen partituurin kansilehden. Vaikka minulta puuttuu usko, on armon, hyvyyden, lohdun, pyhyyden ja kauneuden tarpeeni sama kuin ihmisellä yleensä.

Pystyin ymmärtämään kirkon kulttuurityötä myös toisesta kulmasta: feminismini kautta. Minullekin on vuosien varrella monet kerrat soiteltu ja pyydetty paheksumaan jotakin, arvioimaan jonkin ihmisen teon sopivuutta. Nuorempana lankesin joskus tuohon ansaan, mutta en enää pitkään aikaan ole antanut lehdistölle sitä iloa, että saisivat minulta paheksuvia lausuntoja. Kirkoltahan niitä säännöllisesti myös pumpataan. Minusta on ehdottoman kiinnostavaa miettiä, miksi jokin soitin tai taidemuoto on mielletty jumalattomaksi, kuten pirun kurttu eli harmonikka, mutta kirkon kulttuurityöhön nuo silmälasit ovat turhan kapeat.

Moni kirkko, kuten Kallion kirkko, toimii konserttikirkkona. Sen ohjelmisto on monipuolinen, taiteellisesti korkeatasoinen ja vetää tuhannen hengen yleisön. Matkallani kirkolle törmäsin raitiovaunussa Vanhan musiikin liiton Matias Häkkiseen, joka käski viemään terveiset cembalolleen, joka on Kallion kirkossa. Kirkon kulttuurityön volyymi onkin koko yhteiskunnan läpäisevä. Pelkästään kuorotoiminnan piirissä on satoja tuhansia ihmisiä.

Vaikka iso osa kirkon kulttuurityöstä on musiikkia, kiitos korkeasti koulutettujen kanttoreiden, konserttien ja vahvan kuoroperinteen, kirkon kulttuurielämä on muutakin. Nouseva juttu on ollut draama ja näytelmät. On palkattuja kirkkoteatterin ohjaajia, on Via Crucis. Tässä kohtaa on muuten pakko kertoa, että vastikään Yleisradiosta eläkkeelle jäänyt isäni Ari Meriläinen toimi pitkään Ylen hartausohjelmien tuottajana. Sekin on varmaan vaikuttanut siihen, että olen Suomen johtava hartausohjelmia kuunteleva ateisti.

No, takaisin kirkon kulttuurityöhön. Itselleni aivan uutta tietoa oli pyhä tanssi, josta Kallion kirkkoherra Riikka Reina minulle kertoi. Opin, että kirkollisissa piireissä on kolmea tanssia: ylistystanssit vapaissa suuntauksissa, piiritanssit – tyyliin tanssitaan virsiä – ja se on hyvin saksalainen perintöä, ja sitten pyhä tanssi, joka on lähempänä yhteisöllistä tanssitaidetta, jossa käytetään modernin tanssin elementtejä. On siis ihan koulutettuja pyhän tanssin ohjaajia, ja tanssia käytetään kinesteettisenä hartauden elementtinä.

Kirkko on yksi suurimpia suomalaisen kulttuurielämän rahoittajia. Esimerkiksi tekstiilitaiteilijoiden työllistäjänä kirkko on merkittävä. Massiivisen kulttuuriperinnön vaaliminen on arvokasta meille kaikille. On huikeaa, miten keskiajalta peräisin oleva esineistö, kulttuuriperintö, on elävässä käytössä.

Edelleen rakennetaan myös uusia kirkkorakennuksia. Silloin on aina huippuarkkitehdit sitä tekemässä. Jokaisessa seurakunnassa on alttariteosten lisäksi hankittu muitakin teoksia; virastotiloihin, muihin julkisiin tiloihin. Alttariteokset ovat aina ihan akateemisessa mielessä todella arvokkaita. Kirkon omistuksessa on tuhansia taideteoksia ja koko ajan se hankkii lisää.

Kirkon kulttuurityö on myös muuttunut. Ennen kirkon työntekijät tuottivat sen kulttuuritoiminnan, mutta nykyään meininki on enemmän sitä, että kutsutaan taiteilijoita tekemään. Esimerkiksi kasteen jälkeen jokainen helsinkiläinen lapsi saa Sari Kaasisen levyn. Kanttorin ei tarvitse tehdä kaikkea itse. Ajatellaan, että ihmiset ovat mukana tekemässä tai tekevät itse ja sitä sitten seurakunta tukee. Digitalisaatio puolestaan tarjoaa mahdollisuuksia tuoda hologrammeja vanhoihin kirkkotiloihin, mihin pysyviä muutoksia on hankala tehdä.

Kiitos kirkolle tästä arvokkaasta kulttuurityöstä, josta hyötyy koko yhteiskunta. Tarpeen ovat sekä itse tehty yhteisöllinen kulttuuri, johon voi tulla matalalla kynnyksellä mukaan, kuin uskomattoman (!) arvokkaan kulttuuriperinnön kerryttäminen ja säilyttäminen, elävänä pitäminen.

Rosa Meriläinen
pääsihteeri
Kulttuuri- ja taidealan keskusjärjestö KULTA ry